Runon rajattomuuden ongelmat

Joskus kauan sitten, kun tuuheat joulupukkiparrat ja lihakset olivat in, syntyi runous! Aluksi runot kulkivat paikasta toiseen sanallisesti, kunnes siirtyivät paperille. Runo on elävä olento, joka heijastaa maailmaamme; todellista ja fiktiivistä; ulkoista ja sisäistä. 1900-luvun alkupuolella modernismi hajotti runojen kaavat, laajentaen runon ilmaisumahdollisuuksia entisestään. Nykyään runoksi voi luokitella melkein mitä vaan. Perinteisten kaavojen hajotessa runon määrittely vaikeutuu huomattavasti.

Otetaan esimerkiksi Hemingwayn kirjoittama maailman lyhyin novelli: ”For sale: baby shoes, never used.” Mikä siitä tekee novellin? Miksi se ei voi olla runo? Vai voiko?

Toinen rajattomuuden synnyttämä ongelma on tulkinnan oikeallisuuden sysääminen lukijalle. Dadailun ja yliammuttujen metaforien taakse piiloutuminen on nykyään liian helppoa, sillä jos lukija ei ymmärrä tai tykkää runosta, on se lukijan sivistämättömyyden ja mielikuvituksettomuuden vika. Runojen maailma usein muuttuukin suureksi ylitulkintojen taistelukentäksi. Onko siis ihme, että runous on monelle vain kirjoitustaidottomien kirjanyhdistelmähikeä?

Nykyään runon tulkitseminen on pahimmillaan kuin palapeli, jonka kaikki osat sopivat yhteen. Saman fiiliksen saan kun katson jääkaappirunoutta. Mieletön määrä sanayhdistelmiä ja merkityksiä, mutta ei yhtään oikeaa, ja minua ärsyttäisi suunnattomasti, jos joku sysäisi minulle jääkaappirunomagneettipakkauksen ja sanoisi, että ”tässä on runoni. Jos et ymmärrä, niin olet sivistymätön ja tyhmä.”

Tämä kaikki tietenkin toimii myös toisin päin. Joskus runo on jonkun mielestä liian korni ja yksinkertainen tai sen sanoma on liian arkinen. Mikä on siis runouden valttikortti? Mikä tekee tekstistä runon ja runosta hyvän? Olen kuullut satoja mielipiteitä ja kymmeniä keskusteluja aiheesta.

Päädyin siihen, että runon valttikortti on, että sillä ei ole yhtä ja selkeää valttikorttia. Runo käsitteenä muuttuu yhtä abstraktimmaksi, mutta jokaiselle ihmiselle löytyy sieltä seasta se asia, mikä tekee runoudesta ainutlaatuista. Jokaiselle runous tuo jotain, mitä ei saa telkkarista, teatterista tai romaaneista. Runous on ääretön verbaliikan leikkikenttä, emmekä voi olettaa löytävämme sieltä sitä yhtä universaalia lelua, jolla kaikki haluavat leikkiä. Vihani joitain nykyrunouden osa-alueita kohtaan ei tee niistä huonoja. Niistä huonoja tekisi se, että kukaan ei leikkisi niillä palapeleillä. Johtopäätökseni on: runo on se, mitä lukija runoksi kokee. Hyvä runo on runo, jonka lukija sellaiseksi kokee. Siinä teille post-postmoderni määritelmä.

”For sale: baby shoes, never used.” on runo, ei novelli. Vastalauseita?

Teksti Daniil Kozlov